Huaah!

Ylös, ulos ja elämään!
No, melkein ainakin.

Tällä hetkellä elämä tuntuu jo kirkkaammalta, tarkoituksellisemmalta ja jonkinlainen suunnitelmallisuus on palannut takaisin. Joitakin vuosia sitten minulla oli suht selkeät sävelet elämälle, mitä milloinkin noin suurinpiirtein voisi tapahtua. Vaikka kaikki voi aina muuttua eikä mikään ole varmaa, tuo minulle varmuutta ajatella että on suunnitelma A ja suunnitelma B.
Ja nykyään, jos kaikki menee pieleen ja romuksi, on suunnitelma C:kin, eli lentolippu mahdollisimman kauas ja jonnekin kaukaiseen maahan hautaamaan varpaat hiekkaan ja miettimään elämän menoa.

Olen saanut kouluni melkein päätökseen, valmistun toivottavasti keväällä ja sitten onkin uusi vaihe elämässä edessä, kun en ole enää opiskelija, mutta en todennäköisesti työläinenkään vielä. Töiden saanti tuleekin olemaan sitten se haastavin tulevaisuudentekijä vähään aikaan…

Miehen kanssa on saatu pidettyä homma hyvin kasassa. Kesän käyttäydyin kyllä kuin mikäkin mielenvikainen ämmä, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän että se oli ihan puhtaasti turhautumista omaan itseensä ja omaan elämäänsä. Ei sitä omaa onnellisuutta voi toiselta vaatia, se virhe on taidettu tehdä molemmin puolin.
Uskottomuudesta selviäminen vei puolitoista vuotta kaikkineen, ehkä vähän enemmänkin, ja ikuiset jäljet se on meidän suhteeseen jättänyt. Silti tällä hetkellä asiat on enemmä tasapainossa kuin meidän suhteen aikana koskaan. Mieskin on aivan erilainen nykyään, sekin vaikuttaa onnellisemmalta ja tasaisemmalta.

Jos tätä joku lukee ja haluaisi tästä aiheesta, uskottomuudesta ja siitä selviämisestä, tarkemman postauksen, niin kerro. Voin tosin vain pohdiskella asiaa omasta näkökannastani.

Kaikesta huonosta huolimatta miehelle täytyy nostaa hattua, se on kuitenkin elänyt masentuneen ihmisen kanssa yksissä monta vuotta ja kriisienkin jälkeen jäi minun luokse minua tukemaan.

Minä seison aina vähän sivussa.

Minä katson ja kuuntelen, tervehdin ja nauran. 

Minä tulen toimeen kaikkien kanssa. 

Minä osaan olla mukava ja kertoa vitsejä. 

Minä tiedän miten välitetään ja lohdutetaan, minä yritän ymmärtää. 

Minä puhun paljon, enkä suutu herkästi.

Lähemmäs en anna tulla.

Lähempää näkisi, että minä voin pahoin. 

Itken paljon ja tunnen vihaa.

En koe elämässäni olevan hyvää.

En luota, enkä halua luottaa, pelkään.

En anna lohduttaa, en välittää, en tukea.

Vihaan itseäni, mielestäni elämäni on turha ja merkityksetön.

Koska kukaan ei halua tietää sitä.

Olen ajatellut, että perhe on tärkeämpää kuin työ.
Tehty työ ei istu sairaalassa sängyn laidalla, pitämässä kädestä ja lukemassa sinulle lehteä, katsomassa kanssasi Salattuja elämiä. Työ ei pidä sinulle seuraa, sille ei voi soittaa kun pelottaa, se ei tule hautajaisiisi tai mieti mitä kiveesi kaiverretaan.

Toisaalta, työ ei jätä.
Se on aina olemassa, se ei kuole pois tai hylkää. Tietysti työelämästä voi pudota pois, jäädä työttömäksi tai joutua lomalle. Silti työ on olemassa, se on yhä siellä. Eikä siellä tehtyjä saavutuksia oteta pois.

Ymmärrän hyvin, miksi monelle muusikolle tuntuu musiikki olevan elämän tärkein asia. Se on aina olemassa, se on lähellä, se ei torju tai petä. Sen voi jakaa tai siitä voi nauttia yksin.
Se ei suutu, huuda, tai loukkaannu.

Ei ole mitään takeita siitä, että rakkaus jonka laitat toiseen ihmiseen maksaa itsensä takaisin.

Ehkä elämänsä rakentaminen työn varaan ei olekaan niin typerää.

Hetkeksi unohdin.

Jätin bloginpidon hetkeksi. Melkein vuodeksi.

En tiedä miksi, ehkä siksi että olen todella huono sitoutumaan tällaisiin, ehkä siksi etten kokenut sille enää tarvetta, ehkä siksi että olin niin paljon muutakin.

Hetkeksi oloni koheni, viimevuoden lopusta tunsin itseni jopa paremmaksi. Olin jaksavampi ja positiivisempi. Nyt olen taas syöksynyt alaspäin. 

Luokkatovereistani osa valmistuu. Minä en vielä, tarvitsen vielä yhden vuoden. Ei siitä ehkä tulisi tuntea huonoa omaatuntoa. Alla on niin paljon kaikkea, että välillä ihmettelen miten olen päässyt edes tähän asti, enkä edes ole ainoa joka ei valmistu "ajallaan".

Silti olo on kamala.

Taas niin arvoton, turha, epäonnistunut.

Yksinkertaisesti huono. 

En vieläkään luota tähän suhteeseen, en ole enää niin jaksava parantamaan sitä. Kun mikään ei kuitenkaan auta. Paperilla kaikki on ihan hyvin, mutta se valehtelu ja salailu… Mennyt ja nykyinen, isot ja pienemmät asiat.

Alan kai luovuttaa. 

Välillä en usko lainkaan tähän suhteeseen, sen mahdollisuuksiin tai tulevaisuuteen ja mietin että parasta olisi erota. Mutta kun se yksin jääminen pelottaa niin paljon…

Tiedän, että se on huono syy jäädä. Yksinäisyyden pelko.

Mutta kun se on niin todellinen.

Kun ei ole lähellä ketään, joka tukisi ja auttaisi, jolle voisin puhua, joka auttaisi uskomaan että elämä kantaa.

Kun ei se kanna.

Se pettää ja hukuttaa.

Mikä mulla on?

Kevään aikana aloin käydä kouluni psykiatrin luona juttelemassa.

Isän ja puolison aiheuttamien huolien lisäksi mulla oli vielä kaikki kouluhuolet, yksi valtava projekti työn alla ja muita vastaavia stressinaiheita.

Pääasiassa halusin vain paikan, missä purkaa huoleni ja ihmisen, joka kuuntelee ja tukee minua. Mietittiin kuitenkin, onko mun pahan olon taustalla muutakin, kuin sen hetkinen stressi.

"Voisitko sä omasta mielestäsi olla masentunut?"

Ensimmäinen reaktio oli huutaa: Joo! Olen! Tiedän täyttäväni kaikki kriteerit, en pysty nauttimaan asioista mitä rakastin ennen, en saa aikaiseksi mitään, päivät menevät vain lipuen ohi ja tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole enää mitään suuntaa mihin mennä.

Silti.

"... En tiedä. En ehkä".

Ei se merkitse enää mitään, jos on masentunut. Kaikki on masentuneita nykyään.

Jos kaksi viikkoa on mieli maassa, on masentunut. Ota lääkettä, mene kotiin ja tule takaisin kun on parempi olo.

Mä olen rämpinyt oman tuskani kanssa läpi koulun ja velvollisuuksien, menettämättä toimintakykyäni. Minä en voi mennä kotiin ja tulla takaisin sitten, kun on parempi olo, koska en todennäköisesti tulisi koskaan takaisin. Kyllä minä pääsen päivästä toiseen, haluaisin vain, että nauttisin siitä ja kokisin sen olevan jollakin tavalla mielekästä.

Haluaisin vain, että eläminen olisi kivaa.

Millainen maailma.

Elän maailmassa, jossa minä en riitä. Minä en ole tarpeeksi.
En ole tarpeeksi ruma, en tarpeeksi kaunis, en viisas enkä tyhmä, en ole tarpeeksi taitava, mutta osaan vähän, en ole tarpeeksi sairas saadakseni anteeksi mutten tarpeeksi terve jaksaakseni. En ole huonoin, mutten hyväkään. Olen väliinputoaja pahimmasta päästä.

Elän maailmassa, jossa minun tarpeeni, mielipiteeni ja mieltymykseni ovat merkityksettömiä, tai jopa vääriä. Minulla ei ole niin väliä, koska minulla ei ole intohimoja. Elän maailmassa, jossa minä tyydyn, minä kysyn, mutta minulta ei tarvitse kysyä.

Elän maailmassa, jossa minua ei tarvita mihinkään.
On olemassa ainoastaan yksi henkilö, jolle olen täysin korvaamaton ja koko elämäni velkaa. Äitini, jota rakastan syvästi. Muille olen kertakäyttötavaraa.
Minut voi heittää pois tai unohtaa.

Elän maailmassa, jossa kaikki ennen pitkää jättävät, pettävät tai valehtelevat. En voi luottaa kehenkään.

Elän maailmassa jossa en enää jaksa tehdä ystäviä.

Elän maailmassa, jossa en uskalla rakastaa, se tekee liian kipeää.
En tahdo, tai en tahtoisi enää antaa kenenkään tulla niin lähelle. Mutta näitä asioita ei voi aina päättää, enkä ole tarpeeksi vahva laskeakseni irti niistä, jotka lähelläni vielä ovat.

Elän maailmassa, jossa en enää uskalla unelmoida.
Tämän kirjoittaminen sattuu eniten.

Jokainen unelma on vain kipeä muistutus kaikesta tavoittamattomasta. Jostakin, mitä minä en voi saada, mikä ei ehkä ole tarkoitettu minulle. Jokainen unelma on muistutus omasta saamattomuudestani, kyvyttömyydestäni ja pelkuruudestani.

Elän maailmassa, jossa muut kertovat minulle mihin minä pystyn.
Minä elän maailmassa, jossa en saa valita väärin.

Elän maailmassa, jossa syy elää ei tule minusta itsestäni.
Tarvitsen jonkun tai jonkin, jonka vuoksi olla olemassa. Pelkkä minuus ei riitä, sillä siellä minuudessa ei ole ketään. Olen tyhjä. En ole mitään muuta kuin se, mitä minusta tahdotaan.

Elän maailmassa, jossa kukaan ei ota minua kiinni, kun putoan.

Yli puoli vuotta.

Isällä on nyt hautapaikka ja kivi.
Minulla ja äidillä on jokin konkreettinen paikka, jokin jonka luokse mennä.

Hautasimme uurnan itse.
"Se on niinkuin taputeltaisiin toinen nukkumaan. Kun saa peittää itse ja näkee, että sinne se nyt menee, turvaan", sanoi äiti.

Tunne-elämäni on vuoristorataa.
En silloin syksyllä shokissani edes tajunnut, miten suuren ja ammottavan aukon uskottomuus minuun repi. Nyt kun kouluvuoteni kiireineen on ohi ja olen työstänyt suruani pidemmälle, alan ymmärtää ja pystyä jäsentelemään ajatuksiani.
Miten totaalisesti se pyyhki luottamukseni paitsi puolisoon, myös muihin ihmisiin ja etenkin miehiin. En pysty uskomaan, en halua uskoa. En uskalla rakastaa, en antautua.

Toukokuussa yritin viiltää itseltäni reisivaltimon auki.
En ilmeisesti tosissani, koska en onnistunut, mutta säikähdin silti itsekin itseäni. Vähäksi aikaa helpotti, ajattelin että nyt riittää, ei enää.
En halunnut kuolla, halusin vain nähdä paljon verta, niin että se olisi lainehtinut lattialla.
Miksi?
En minä tiedä. En edes tiedä olisiko se helpottanut oloani?